keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Hei, meitä huiputetaan

Kiehtovaa! Täällä Takahikiällä saan olla tapahtumien ytimessä. Twitter-päivityksiä lukiessani lymyilen kärpäsenä katossa, jännitän ja reagoin. Miten American Broadcasting Companyn tuottaja Elan Gale saattoikaan saada noin ärsyttävän kanssamatkustajan lennolleen? Voiko joku olla noin ty-hy-mä?

Ei siis ihme, että Elan Gale sai nopeasti 150 000 Twitter-seuraajaa viimeviikkoiseen raportointiinsa. Kun tarina huipentui Galen kuvaan tyhjästä tuolista ”tämä on Diana” -saatteella, yleisö tyrmistyi. Koko tarina, alusta loppuun, oli keksitty ja Gale toteaa vain viileästi, että tämä oli eräänlainen pikkunovelli. Melko osallistava sellainen, sanoisin. Ty-hy-mä olikin se seuraaja itse.




Toden ja sepitteen raja rikottiin railakkaasti myös Bob the Robotin Saunalahdelle tekemässä Kristal-kampanjassa. Some-käyttäjiä ja NRJ:n kuulijoita vedätettiin syksyllä 2012 uskomaan, että on olemassa oikea Kristal-niminen superbimbo, joka päivittää, bloggaa, levyttää ja on haastateltavana. Hahmon paljastaminen mainoshahmoksi ei suututtanut, vaan kampanja jatkui suosittuna ja lopulta se palkittiin GrandOne 13 –kisassa Suomen parhaaksi kuluttajakampanjaksi.



Ainoa Kristal-kampanjan rajankäynti tapahtui Julkisen sanan neuvostossa. NRJ:n toimittaja haastatteli Kristalia eikä kertonut kuulijoille, että kyseessä on mainoshahmo. JSN antoi asiasta langettavan päätöksen, koska mainos tarjottiin kuulijoille journalistisena sisältönä ja kyseessä oli räikeä piilomainonta.



Niinpä, kaunokirjallisella tekijällä ja mainostajilla on oikeus sepittää tarinoita. Eihän kukaan oletakaan niiden kertovan tosimaailmasta. Mutta kaunokirjallisuus ei saa tekeytyä dokumentiksi eikä todenmukaiseksi elämänkerraksi. Mainos ei saa tekeytyä journalistiseksi sisällöksi.



Sisältömarkkinointi on myös tunnistettava yrityksen tai organisaation omaksi viestinnäksi. Sitä ei pidä pitää journalistisena tuotteena, mutta ei toisaalta mainoksenakaan. Se on kuin emännän tai isännän vahvaa omasta asiantuntemuksesta kertovaa puhetta, jota viestintäpalvelut ovat tukeneet ja muotouttaneet.



Mainoksesta se eroaa siinä, että sen pohjaksi on tehty viestintätoimiston ja asiakkaan yhteinen prosessi. Palvelu pohjautuu tosiasioihin, jotka organisaation ja yrityksen toiminnasta on keskusteluihin pohjautuvassa työskentelyssä päätetty tärkeimpinä viestittävinä asioina nostaa esille.



Vastaanottaja voi siis luottaa hyvin tehtyyn sisältömarkkinointiin, joka ei valehtele. Siellä ei väitetä, että yrityksen historia on tositapahtumiin perustuva, jos sinne olisi lisätty liiketoimintaa edistäviä tapahtumia. Emme laita somepäivityksiin tai muuhun tuotantoon sellaista kivaa tapausta yrityksen arjesta, jota ei oikeasti tapahtunut. Jos kerromme kuvan olevan yrityksestä, se on yrityksestä.



Miten mahdettaisiinkaan suhtautua viestintäpalvelun tekijään, joka jää kiinni totena tarjotusta sepitteestä?

Arja Liinamaa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti